Hankearkea

Lapin korkeakoulukonsernissa vuoden alussa startannut kansainvälisen koulutusviennin kehittämishanke Future Learning Lapland  (EAKR) vei minut ja muutaman muun hanketoimijan tällä viikolla tuotteistamiskoulutukseen Helsinkiin. Koulutuksen oli laittanut pystyyn Finpro ja Future Learning Finland -hanke, jotka toimivat myös meidän paikallisen hankkeemme tukijoukkoina.

Koulutuksessa työstimme porukalla eteenpäin paria koulutusaihiota, jota on jo aiemmin omalla porukalla pyöritelty melko paljonkin. Koulutustuotteiden kehittelyn ja ohjatun viilaamisen sijaan minulle jäi päällimmäiseksi mieleen Provoke Helsingin toimitusjohtajan Mikko Kämäräisen sparrauspuheenvuoro.

Kämäräisen mukaan tuotteistamisessa ei ole kysymys palvelun muotoilusta (tai palvelumuotoilusta) vaan palvelun suunnittelusta. Hän kehotti pohtimaan englanninkielistä termiä service design, joka kuvaa huomattavasti paremmin myös koulutussuunnittelun lähtökohtia kuin meille tutumpi termi palvelumuotoilu. Kyllä, allekirjoitan, suunnittelija minäkin olen enkä muotoilija. Suunnittelussa korostuu myös asiakkaan kanssa yhdessä tehtävä suunnittelu, asiakkaan tarpeisiin vastaaminen.

Kämäräinen ohjasi puheenvuorossaan tutustumaan lisäksi Simon Sinekin ajatuksiin palvelujen suunnittelusta ja myymisestä: asiakkaalle ei pidä myydä vain tuotetta, vaan tavoitetilaa ja ajatusta tai muutosta tuotteen takana. Kuuluisa lause "I have a dream" kuulostaisi melko lattealta, jos se olisikin "I have a plan". Jos tämän jalkauttaa koulutussuunnitteluun, pitäisi minunkin alkaa myydä unelmia ja hyötyjä, eikä vain hemmetin hyvin tehtyjä koulutussuunnitelmia. Siinä onkin tekemistä. Suurin tekeminen on oman asenteen muuttamisessa, myyntitykiksi ei niin vain ryhdytä.

Tulevaisuus näyttää, miten koulutusvienti etenee. Mutta suunnittelen, en muotoile. Ja myyn unelmia, en pelkästään opintopisteitä.

Kaikki hyväkin päättyy aikanaan, jopa ESR-hanke. Ai miksi hyvä, kun on kerran ESR-hanke?

Matkailu- ja elämyspalvelujen johtamisen eMBA -koulutushanke paketoitiin joulukuun viimeinen päivä. Itse sain nauttia projektipäällikön pestistä vain koulutushankkeen viimeiset kuusi kuukautta kun edellinen projektipäällikkö alkoi vauvanhoitohommiin, mutta mukavaa oli sekin lyhyt aika projektipäällikkönä. Ihan oikeasti, kyllä ESR-hankekin voi olla mukava. En ole nähnyt painajaisia seurantaraporteista, en laskennallisten osuuksien tuntilistoista enkä puhelinlaskujen jyvittämisestä. Hyvin suunniteltu on oikeasti puoliksi tehty ja EU-hankemaailmassa jopa enemmän kuin puoliksi tehty. Kiitokset siis Marille ja Annalle hyvästä pohjatyöstä. Minähän vain oikeasti käärin nätin rusetin paketin päälle.

Matkailun eMBA oli ensimmäinen eMBA-johtamiskoulutus Lapin yliopistossa. ESR-rahalla siitä kehitettiin juuri matkailualalle räätälöity koulutusohjelma, joka paitsi kehitti opiskelijoiden osaamista, palveli myös mainiosti heidän taustaorganisaatioitaan. Viidestätoista opiskelijasta valmistui syyskuussa 12 ja lisäksi kahdella opiskelijalla on täydet mahdollisuudet valmistua vielä tämän vuoden aikana. Jatkoa matkailun eMBAlle ei tähän hätään saatu, ei löytynyt tarpeeksi opiskelijoita, mutta ainakin sosiaali- ja terveysalalla kysyntää tuntuisi olevan. Matkailun eMBAn palataan varmasti vuoden päästä sitten uudelleen.

EU-hankehallinnosta on vielä pakko mainita jotain. Se byrokratiahan se on se, joka EU-hankkeissa tulee aina ensimmäiseksi puheeksi. Täytyy sanoa, että eMBA-hankkeessa pääsin hyvin vähällä. Kuviot ja systeemit oli valmiiksi mietitty, lomakkeet ja logot paikallaan sekä opiskelijat tietoisia siitä, mitä opintokorttia ja työajanseurantaa pitää missäkin vaiheessa täyttää. Helpolla pääsin, turhaa sitä byrokratiaa aina parjataan. Olen syksyn aikana perehdyttänyt muutamaa työntekijää EU-byrokratiaan ja opettanutkin EU-hankehallintoa työvoimapoliittisissa koulutuksissa, ja hankaluudeksi olen hoksannut sen, että alkaa itse jo pitää koukeroita itsestäänselvyytenä. Häh? Totta, näin olen hoksannut. Tietysti täytyy jyvittää 14 euron puhelinlasku 11 hankkeelle. Tietysti liitetään matkalaskuun nippu kuitteja ja tositteita. Tietysti kerätään opiskelijoilta työaika varttitunnin tarkkuudella. Tietysti kirjepohjaan ja lehti-ilmoitukseen laitetaan neljästä kahdeksaan lippua ja logoa paikalleen. Käyntikorttiin näitä ei tarvitse änkeä, koska loppuu palstamillimetrit kesken. Tottakai kerätään allekirjoitukset jokaisesta narahduksesta, seminaareista mielellään sekä aamu- että iltapäivältä erikseen, jotta varmasti saadaan jokainen lähiopetustunti ylös.

Turha noiden raporttipohjien ja lappujen kanssa on yöuniaan menettää. Ensimmäisen seurantaraportin ja väliraportin kun tekee, ensimmäisen kerran kun kerää palkkatiedot opiskelijoilta ja laskee laskennallisen työajan summat, ensimmäisen kerran kun kokoaa maksaria varten kuution paperia, sitten kaikki onkin selvää. Jos EU-hankehallinnossa on jotain hyvää, niin johdonmukaisuus. Aina samat laput, aina samat liitteet ja aina samat kommervenkit.

Byrokratia = johdonmukaisuus. Vai onko?

Olen viettänyt nyt lähes kuukauden sairaslomalla kotona, selkäoperaatio vaatii vähän vapaa-aikaa työstä. Sähköpostiahan on pakko seurata koko ajan, ei sillä, etteivät hommat hoituisi poissaollessani, vaan sillä, ettei postin purkaminen kävisi mahdottomaksi urakaksi sairaslomalta palattuani. Ja voi sitä postin määrää!

Aloin mielenkiinnosta laskea, monessako verkostossa olen mukana, ihan vain työn puolesta. On ohjausryhmiä, hankeryhmiä, rahoittajan postituslistoja, on opetusalan valtakunnallista verkostoa ja sen alaverkostoja sekä useampia paikallisia, eri aloihin liittyviä verkostoja. Varmaan lähemmäs viisitoista aktiivista, toimivaa verkostoa ja sitten vielä tukku vähempi tärkeitä. Sähköpostia lappaa, ja listalla pysyy vaikkei olisi aina niin tarvekaan. Palaveria täällä ja työpajaa siellä. Paljonkohan pitäisi olla vuorokaudessa tunteja tai viikossa työtunteja, jotta jokaiseen verkostoon pystyisi osallistumaan täysillä? Tai edes niihin, joihin on palava kiinnostus.

Olen aina miettinyt hyvin tarkasti, mitä tulostan töissä. En koe olevani arvoiltani erityisen vihreä, mutta pyrin välttämään ylimääräisen A4-saasteen tuottamista. Sairaslomalla sähköpostiani selvitellessäni olen alkanut kiinnittää huomiotani myös siihen, mitä kaikka kannattaa sähköpostin kautta hoitaa. Usein puhelulla pääsee molempi (tai jokainen) osapuoli helpommalla. Yritän miettiä joka kerta send-nappulaa klikatessani, onko tämä välttämätöntä. Uskon näet, etten ole postitulvaongelmani kanssa ainoa.

A4-saasteen rinnalle olen siis saanut bittisaasteen. Roskapostisuodatin toimii erinomaisesti, spämmeistä ei siis ole kysymys. Itsepä olen verkostoille meiliosoitteeni antanut. Ja itsepä tahdon toiminnassa mukana olla. Johtopäätöksenä lupaan pyhästi ottaa luurin käteen ja soittaa asiani, jos se vain on h-hetkellä mahdollista. Nähtäväksi jää, miten tämä toimii käytännössä. ;)

Palsternakkaa. Luomuna. Löytyisikö sille salatut markkinat? Olemme useaan kertaan erään nimeltämainitsemattoman tukipalvelutyöntekijän kanssa miettineet, josko luomuviljelyllä tienaisi leipänsä helpommalla kuin nykyisissä hommissa. No tuskin sentään. Ainakaan palsternakalla.

Loppuvuosi on varmasti kiirettä joka alalla, organisaatioon tai hommaan katsomatta. Kiire tuntuu nyt itselläni kasautuneen tähän kuunvaihteeseen. Deadlinejä, tekemättömiä rahoitushakemuksia, koulutusohjelmien aloituksia, sairastuneita kouluttajia, lentoemäntien lakkoja ja niin edelleen. Ja kaikki tietenkin kerralla.

Suuri kiitos, ihan näin julkisesti, harjoittelijallemme Saijalle. Kyllä ilman Saijaa istuisin vieläkin (klo 19.38) Rotkolla toimistossani printtaamassa luentomateriaaleja. Tai siis yrittämässä printata, kun printteri ei tietenkään toiminut kun sitä kipeimmin tarvitsin. Onneksi ystävällinen taloussihteeri lainasi yksityislaseriaan.

Aamulla klo 6.45 yritin lähteä kotipihasta töihin. Kakkosautolla tietenkin, kun ykkösauto sijaisti Torniossa toisen puoliskon ollessa työreissulla. Laitoin avaimen virtalukkoon, mutta avain ei kääntynyt mihinkään suuntaan. Herätin miehen, soitin, haukuin auton ja sen omistajan siinä sivussa, kirvasin hoppuani ja toimimatonta autoa, joka ei ole edes minun. Virtalukko jäässä, eikä lukkosulaa koko talossa. Onneksi löytyi aseöljyä.

Pääsin töihin vähän yli seitsemän, avasin sähköpostin. Vaikka olin lukenut postin kuuden aikaan edellisenä iltana, taas se tursusi viestejä, jotka odottivat kommentteja. Hakemuksia, materiaaleja, Optima-tunnuksia, opiskelijoita... Ja vieraileva luennoija raukka, joka huolehti lentojen kulusta ensi tiistaina. Ja heti kello kahdeksan soittava toinen luennoija raukka, joka pahoitteli raakkuvalla äänellään yöllä yllättänyttä kuumetta ja flunssaa; seurauksena se, että huomenna alkavan koulutusohjelman aloituspäivästä puuttuu luennoija. Seuraava katastrofi löytyi etäneuvottelun seurauksena, kun tajusin, että maanantaina on itsenäisyyspäivä ja olen unohtanut valmistella läjän materiaaleja tiistaina alkavaan koulutukseen. Auts. Ajatellen, että aikaa oli pari tuntia ennen iltapäivän tuutorointisessioita.

Pyydän anteeksi kaikilta, joille olen kurtistellut kulmiani, kohauttanut olkapäitäni ja puuskutellut kiireeni keskellä. Yritän vastata jokaiseen kysymykseen ja paneutua jokaiseen kollegan heittämään ideaan kunnolla joulukuun puolenvälin jälkeen. Siihen saakka istun vaikka paperipussi päässä, jotten olisi niin happaman, kärttyisän ja ylirasittuneen oloinen kuin nyt epäilen olevani. Tai sitten vain ajattelen valoisia puolia työssäni: mahtavia opiskelijoita, vielä mahtavampia kollegoita ja haasteita, joita nyt tuntuu riittävän. Olisihan se tylsää, jos olisi tylsää.

Ja mikä oli päivän lopputulos? Johtaja laittoi sähköpostia, että sopiiko, että työsopimustani jatketaan vuodella. Kirjoitin viestiin harkitsevani luomuviljelijäksi ryhtymistä tällä hetkellä todella vakavasti, mutta menkööt nyt sitten. Tee se sopimus.

Kävimme LUC:n (Lapin korkeakoulukonserni) porukalla Brysselissä ICT 2010 -tapahtumassa tällä viikolla. Tarkoituksenamme oli verkostoitua, hakea uusia kontakteja tulevia kansainvälisiä hankkeita varten. Paineet ulkopuolisen rahoituksen hommaamiseksi ovat joka talossa suuret, ja nyt, EAKR- ja ESR-rahastojen pikku hiljaa ehtyessä olemme suuntaamassa katseitamme koko ajan enemmän kohti kansainvälisiä rahoitusinstrumentteja.

No, onnistuiko verkostoituminen? Täytyy sanoa, että tällainen hieman introvertti nuori pohjoissuomalainen oli ensin vähän hukassa päälle käyvien espanjalaisten ja italialaisten seassa. Briteistä puhumattakaan. Koirakoulu opetti, ja muutaman päivän jälkeen hommaan alkoi tottua. Mene ja kysy, kerro, äläkä ainakaan vähättele. Kuten meitä kokeneemmat konkarit ohjeistivat, ei pidä olla vaatimaton. Jos italialainen sanoo olevansa jossain hyvä, hän on meidän näkövinkkelistämme korkeintaan keskinkertainen. Ja jos suomalainen sanoo olevansa kohtuullisen osaava, hän on jo alansa huippua. Tämä on vain tällainen puutarhajyrsin, kuten telkkarista on kuultu.

Käteen jäi julmettu nippu käyntikortteja ja paljon ajatuksia. Opetusteknologiapuoli - joka on lähellä omaa sydäntäni - oli aika vaatimattomasti näkösillä. Huomio kiinnittyi 3D-telkkareihin, robotteihin ja lääketieteen ict-sovelluksiin. Mutta kyllä opetusteknologiapuoleltakin jotain löytyi, ei ehkä mitään niin uutta ja ihmeellistä, mutta jotakin kuitenkin. Eniten päähäni jäi muhimaan espanjalaisten hanke, jossa oli kehitetty yliopisto-opintoja sellaisiksi verkko-opinnoiksi, joissa on valinnan varaa niiden suorittamistavan suhteen: Moodlessa oli tarjolla materiaalia ja vaihtoehtoja esimerkiksi näkö- ja kuulovammaisille, jotta heillekin olisi mahdollista suorittaa yliopisto-opintoja itsenäisesti.

Brysselistä muuten jäi mieleen se, että julkisissa tiloissa oli aina kuuma. Ihan sama mikä keli oli ulkona, mutta sisällä oli kuuma. Lisäksi lennonjohtajien lakko ehti säikäyttää, tosin reissun päälle jääminen ei enää hätkäytä, viimeksihän tulimme samalla porukalla bussilla pois Hollannista tuhkapilven estäessä lentämisen. Kaupunki oli jännä yhdistelmä uutta ja vanhaa, ruoka oli hyvää ja metroyhteydet loistavat. Joka paikkaan oli lyhyt matka. Pukumiehiä käveli joka puolella.

Kiva oli kuitenkin tulla kotiin ja vaihtaa suorat housut metsäpukuun. Liekö tuo sitten pidemmän päälle tuollainen tyhjän puhuminen ja itsensä esille tuominen on tavallisen suomalaisen hommaa.

Uusin aihe raapia päätä täykkärin puolella on oppisopimustyyppinen täydennyskoulutus. Eli akateemista täydennyskoulutusta höystettynä runsaalla työssäoppimisella.

Opetus- ja kulttuuriministeriö rahoittaa vuosina 2010-2011 korkeakouluja oppisopimustyyppisen täydennyskoulutusten järjestämisessä. Lapin yliopistossa käynnistyvät Perheasioiden sovittelun erityisosaaja -koulutus, Kulttuuritietoiset työmenetelmät maahanmuuttajatyössä -koulutus, Ikäosaaminen alueellisissa matkailu-, kulttuuri- ja hyvinvointipalveluissa -koulutus sekä Oppilaitosjohdon oppisopimustyyppinen täydennyskoulutus.

Perusidea on siinä, että noin 20-30 % koulutuksesta on tietopuoleista opiskelua ja loput työssäoppimista. Kuten toisen asteen oppisopimuskoulutuksessa myös näissä täydennyskoulutushankkeissa opiskelija tekee työpaikallaan omaa työtään oppien, opiskellen ja kehittämistehtäviä tehden. Koulutusten laajuus on 30 op ja ne on suunniteltu suoritettavaksi vuoden aikana työn ohella.

Hurjaa suunnittelijan näkökantilta on lähteä toteuttamaan koulutuksia, jollaisia ei ole tehty ennemmin. Valtakunnallisesti oppisopimustyyppistä koulutusta on yksi satsi takana, eteläisen Suomen alueella on toteutettu toistakymmentä pilottihanketta. Kaikki on uutta: miten ohjata opiskelijaa työssäoppimisessa, miten akateeminen osaaminen näytetään toteen näyttökokeilla vai korvataanko näytöt jollakin muulla menettelyllä, miten tunnistetaan aikaisempaa osaamista, miten hyväksytään korvaavuuksia vai hyväksytäänkö ja niin edelleen. Monta on mutkaa vielä matkassa ennen loppuvuotta, kun koulutukset pitää käynnistää.

Koko homman juju on siinä, että opetus- ja kulttuuriministeriö etsii korkeakoulututkinnon jälkeisiä erityispätevyyksiä, jotka tulevaisuudessa voisi hankkia tällaisen työssä oppimista ja tietopuoleista opiskelua yhdistävän koulutusmallin kautta. Tottahan on, että moni korkeakoulututkinto ei varsinaisesti vielä pätevöitä yhtään mihinkään. Korkeakoulututkinnon omaava hankkii pätevyytensä usein vasta työelämässä. Ja siitähän se idea sitten lähti.

Koulutus- ja kehittämispalvelut tarjoaa siis tulevan vuoden aikana ministeriölle neljää erityispätevyydeksi sopivaa "asiantuntijanimikettä". Ehkä meillä on jonkun vuoden päästä papereillakin päteviä perheasioiden sovittelijoita, kulttuuritietoisia maahanmuuttajatyöntekijöitä, ikäosaamisen matkailutyöntekijöitä sekä oppilaitosjohtajia.

Jää nähtäväksi.

Kyllä taas maahanmuuttajataustaisten opettajien täydennyskoulutushankkeen suomen kielen tunnilla riemua riitti. Opiskelimme yhdyssanoja, juurikin niitä, joista moni suomalainenkaan ei kirjallisessa ilmaisussaan selviä. Itse tunnustaudun reilusti yhdyssanapoliisiksi, melkein lähden antamaan palautetta sittarin kassallekin, jos jauhelihapaketissa lukee jauhe liha. Opiskelijat pyörittivät päitään: miten he, jotka eivät puhu suomea äidinkielenään, ikinä oppivat tällaista kielioppiasiaa, jota suomalaisetkaan eivät hallitse?

Uudet mediat ruokkivat onnetonta kirjoitustaitoa. Kun tekstiä tuottaa kuka vain, virheitä tulee varmasti. Sehän on selvä. Facebook on paikka, jossa saa hiritellä itsekseen ihmisten yhdyssanavirheille. Olen jumittunut seuraamaan muutaman henkilön tilapäivityksiä, ja huomannut, että heidän kirjoitetussa kielessään ei ole yhdyssanoja ollenkaan (ja jos joku tunnistaa itsensä, älköön loukkaantuko). Eihän siitä mitään haittaa ole, mutta meitä yhdyssanapoliiseja se pistää hymyilyttämään. Joskus jopa ärsyttämään.

Kun kurssimme pääotsikko liittyy kuitenkin monikulttuurisuuteen, etsimme yhdyssanaesimerkkejä siitä maailmasta. Voiko mies olla sysimusta? Vai tummaihoinen? Onko sysimusta mies tummempi kuin tummaihoinen, vai onko jompi kumpi yläkäsite? Entä jos on musta Pekka, mitä kirjoitetaan yhteen ja tuleeko johonkin väliviivaa?

Mustasta Pekasta pääsimme sujuvasti lasten leikkeihin. Opiskelijoissa herätti suurta hämmästystä, että olen lapsuudessani leikkinyt koulun pihalla kuka pelkää mustaa miestä -leikkiä. Mitä, ihan oikeasti? Kyllä, kyllä. Entäpä sitten Musta Pekka -pelikortit? Valkoihoisilla miehillä on perheet ja omaisuutta, mutta Musta Pekka seisoskelee yksin, toimettomana, röökinsä ja hauskan hattunsa kanssa. Tuskin yhdyssanoja miettien.

Täällä sitä ollaan, Hollannissa jumissa. Vulkaaninen tuhka teki opintomatkamme lopusta mielenkiintoisen. Kotiin olisi pitänyt lähteä perjantaiaamuna, mutta Amsterdamin kenttä on suljettu. Junat ovat täynnä, vuokra-autoja ei saa eikä busseihinkaan mahdu. Finnair muutti paluulipun tiistaille, ei paljon lohduta.

Lapin korkeakoulukonsernin Kv-osaaja -hanke kuljetti 14 henkeä ESR-rahoituksella Hollantiin oppimaan kansainvälistä hankesuunnittelua. Kävimme tutustumiskäynneillä Wageningenin yliopistossa, Van Hall Larensteinin ammattikorkeakoulussa sekä Arnhemin HAN-ammattikorkeakoulussa. Lisäksi saimme parin päivän koulutuksen kansainvälisten hankkeiden suunnittelun hyviin käytäntöihin Edessä, MDF-konsulttifirmassa.

Mitä jäi käteen? Ainakin se, että hankesuunnittelussa täytyy huomioida myös ympäristön mahdollisia vaikutuksia (aiheuttamia riskejä) hankkeen suunnitteluvaiheessa. Lisäksi asiakkaat pitäisi sitouttaa ja osallistaa hankesuunnitteluun niin, että hanke varmasti vastaa asiakkaan tarpeisiin. Erittäin mielenkiintoiseksi osoittautui nk. stakeholder analysis, jolla voi arvioida hankkeessa mukana olevien henkilöiden tai tahojen sitoutumista ja vaikutusta hankkeeseen. Summattuna: kiinnitämme hankesuunnittelussa aivan liian vähän huomiota ympäristöön, jossa hanke toimii. Pelkkä logframe ja riskianalyysi eivät ole riittäviä menetelmiä hankkeen suunnittelussa (jos niitäkään edes käytetään), vaan suunnitteluprosessia pitäisi viedä paljon pidemmälle. Näin säästyttäisiin hudeilta sekä varmistettaisiin hankkeen tulevaisuutta.

Tämän hankkeen tulevaisuus näyttää nyt opintomatkojen osalta kehnolta, aikakin, jos katsoo matkabudjettia. Emme nimittäin tyytyneet tiistain mahdollisiin paluulentoihin, vaan etsimme vaihtoehtoa B. Muutaman sadan euron puhelinlaskun aiheutettuaan hankejohto sai hommattua meille Saksasta(!) bussin, jonka määränpäänä on Ruotsin Malmö. Siellä meitä on vastassa suomalainen bussi, joka toimittaa meidät kotiin. Mikäs siinä, pari vuorokautta samassa bussissa antaa kolmesta organisaatiosta kootulle hankejengille ainakin mahdollisuuden tutustua toisiinsa. Joka tapauksessa matkakuluja räpsähti melkoisesti lisää, katsotaan sitten, mitä rahoittaja kuluihin sanoo.

Ei mennyt ihan putkeen tämä reissu. Toivomme seuraavasta helpompaa. Hauskaa on toistaiseksi ollut, vielä on jaksettu jopa nauraa tulivuorivitseille.

Koulutus- ja kehittämispalvelut järjesti yhdessä Rovaniemen kaupungin koulupalvelukeskuksen kanssa 8.-9.4. maahanmuuttajaoppilaan arviointiin ja oppimisen tukemiseen keskittyvän seminaarin opetushenkilöstölle. Olin itse kuuntelemassa seminaarin puhujia, ja mieleeni jäi kytemään pari huomion arvoista asiaa.

Maahanmuuttajataustainen musiikin opettaja Tom Serratti sanoi puheenvuorossaan, että suomalainen maahanmuuttajien integraatio tarkoittaa itse asiassa maahanmuuttajien sopeuttamista valtakulttuuriin eli suomalaiseen kulttuuriin. Tom on kotoisin Brasiliasta, jossa maahanmuutto on vanha vitsi. Siellä monikulttuurisuus kuuluu kulttuuriin. Brasiliaan on aina muutettu, ja kulttuurit sekoittuvat iloisesti toisiinsa.

Tom kertoi esimerkin brasilialaisesta koulusta, jossa vähemmistökulttuurin edustajat saavat omankielistä ja -kulttuurista opetusta, valtakulttuurin oppilaiden liikuntatunneille ujutetaan vähemmistökulttuurien perinneurheilulajeja ja taiteissakin huomioidaan vähemmistökulttuuriin kuuluvien oppilaiden taustat. Meillä maahanmuuttajaoppilas istutetaan suomalaiseen koulujärjestemään, hänelle kerrotaan suomalaisesta historiasta ja taiteesta, hänelle opetetaan pesäpalloa ja hän oppii syömään suomalaista ruokaa. Omalle kulttuurille löytyy hyvin harvoin koulusta sijaa. Oma kulttuuri on kotona, suomalainen kulttuuri koulussa. Tom mainitsi vielä puheenvuorossaan, miten hän maahanmuuttajatyötä tekevänä on huomannut että varsinkin nuoret maahanmuuttajat ovat saavuttaneet päämääränsä vasta, kun näyttävät ja kuulostavat samalta sekä käyttäytyvät kuin suomalaiset ikätoverit.

FT Minna Suni Jyväskylästä kertoi samassa seminaarissa, miten maahanmuuttajaoppilasta voi huomioida vaikkapa opettelemalla lausumaan nimen oikein. Kyllähän ne suhuässät ja korauttelevat ärräntapaiset äänteet ovat meille vaikeita, mutta niin ovat yyt, äät ja öötkin meille muualta muuttaneille. Äng-äänteistä ja lyhyen ja pitkän vokaalin tunnistamisesta puhumattakaan. Ei ole opettajalle tai jollekulle muulle maahanmuuttajan kanssa tekemisissä olevalle suuri ponnistus opetella sanomaan nimi oikein. Nimi on kuitenkin meille jokaiselle äärimmäisen tärkeä. Opettaja voi myös opetella esimerkiksi perustervehdykset maahanmuuttajaoppilaan omalla kielellä. Näin pienet asiat ovat juurikin sitä taustakulttuurin huomioimista.

Onko maahanmuuttaja kotoutunut, kun hän on sisällä suomalaisessa yhteiskunnassa? Kun hän osaa täyttää Kelan laput, kun hän ostaa lauantaina sittarista lenkkiä ja kaljaa saunailtaa varten, kun hän ymmärtää verotuslainsäädäntöä ja kun hän vaihtaa suorat housut tuulihousuihin? Vai onko hän kotoutunut sitten, kun puhuu suomea sen verran että saa asiansa hoidettua, pärjää yhteiskunnassa, saa töitä, mutta muistaa silti kotikulttuuriinsa? Kotoutumislain mukaiset toimenpiteet kestävät kaksi vuotta, sinä harva vielä "muuttuu suomalaiseksi".

Sain maahanmuuttajaopiskelijoiltani palautetta, että puhun paljon käsilläni ja kasvoillani. Suomalainen nolostelu iski melkein päälle, enhän minä, en kai, oho, en ainakaan tarkoituksella. Ei, ei, ei, minua korjattiin, ei se ole huono asia. Menossa olleen suomen kielen valmennuksen kouluttaja kertoi, miten suomalainen tasapaksu viestintä piristyisi kummasti, jos muuttaisimme puheen intonaatiota, käyttäisimme ilmeitämme, käsiämme ja koko kroppaamme.

Itselleni tämä huitomalla puhuminen on varmaan tarttunut aikaisemmista työpaikoistani. Olin vuoden luokanopettajana, siellä joutui huitomaan kummasti. Joskus ääni ei kerta kaikkiaan kantanut metelin yli, ja huitomalla sai ainakin huomion. Sitten vastaanottokeskuksella opettaessani suomea alkeisryhmissä viisominen oli usein ainoa tapa, millä itseään sai ilmaistua. Olisi ollut varmasti kamalaa katsoa itseä videolta. Hiki ainakin tuli lähes joka oppitunti.

Entä kuinka se huitomalla puhuminen sitten sopii suomalaiseen (akateemiseen) maailmaan? Yleensä varmaan huonosti. Palaverissa istua tönötetään kaulukset ojossa, ei siitä ole viisomiselle tilaa. Tai naaman vääntelylle. Kyllä sitä pidetään naama peruslukemilla ja kädet tiukasti kalenterin reunassa. Vaikka kuinka olisi innostunut tai vaikka kuinka asia ärsyttäisi.

Joskus teinikesinä olin Jutajaisissa oppaana ulkomaalaisille kansantanssiryhmille. Yhtenä vuonna yksi esiintynyt ryhmä oli Italiasta. Voi sitä huutamisen, viisomisen ja kyynelten määrää, kun tanssiryhmä harjoitteli esitystään. Oli siinä nuori suomalainen tyttö ihmeissään. Pitääkö tehdä jotain? Miksi tuo huutaa ja tuo itkee? Onko joku suurestikin vialla? Pystyvätköhän ne esiintymään ollenkaan? No, sitten kokeneempi kollega selitti, että se nyt on heidän tyylinsä antaa ja vastaanottaa palautetta. Meni viisi minuuttia, ja kaikki oli taas kunnossa, kaikki naureskelivat.

Kyllä tätä käsillä puhumista voi harrastaa. Jopa pitäisi harrastaa, jopa kaulusihmisten palaverissa.  Viestintä elävöittyy, värittyy ja ehkä asia menee jopa helpommin perille. Pitää testata.