Kesäloma oli ja meni. Ja sotki työrytmin.

Palasin töihin kaksi viikkoa sitten. Avain löytyi ja muistin ottaa sen jopa kotoa mukaani. Parkkiruudunkin muistin (no, se on reunimmainen, ei kovin haastava muistaa pitkänkään loman jälkeen). Pääsin työhuoneeseen, istuin tuoliin. Tuoli oli väärä, sen hoksasin heti. Vuosisiivouksen (kiitos siitä) ja lattioiden vahauksen myötä kamat olivat siirtyneet melko hallitsemattomasti huoneista käytäviin ja käytäviltä vääriin huoneisiin. Viiden minuutin metsästyksen ja useiden koeistumisten myötä oma tuoli löytyi ja palautui työpöydän ääreen. Avasin koneen. Salasana yllättäen väärin ekalla yrittämällä. Ja tokalla. Sitten pieni tuumaustauko - kolmannella osui oikein. Olin oikein ylpeä itsestäni, ei tarvinnut soittaa servicedeskiin. Sähköposti auki; vähän yli 300 lukematonta viestiä. Mahtavuutta. 

Sähköpostin taltuttamiseen meni yksi työpäivä. Mutta sitten aloin havaita, että tässä on jotain mätää: ei ole kiire. Kalenterista löytyvät ensimmäiset järkevät merkinnät vasta parin viikon päästä. Sähköposteja tulee noin neljä kappaletta päivässä normaalin seitsemänkymmenen sijaan. Mitä ihmettä töissä ruukataan tehdä, kun ei tarvitse juosta palaverista toiseen ja hoitaa juoksevia hommia ja sähköpostiviestien heittelyä siinä välissä? Siis onko minulla ihan oikeasti aikaa tehdä töitä? Pahasti siltä vaikuttaa.

Miten tämä luppoaika (lue: rauhallinen työtahti) pitäisi sitten hyödyntää? Olen arkistoinut, saattanut hankkeiden taloudenseurannat pilkulleen ajantasalle, suunnitellut syksyn koulutuspäivät oikein ajatuksen kanssa, päivittänyt verkkosivuja ja oppimisalustoja, järjestänyt tiedostoja, siivonnut sähköpostia, yrittänyt lukea kirjallisuutta, lukenut verkkoartikkeleita, tehnyt siis kaikkea sitä mille ei kiireisessä arjessa ole aikaa. Sitä kaipaa, mutta kun aikaa on, ei siihen oikein osaa keskittyä eikä siitä kyllä oikein nautikaan.

Kiire sopii minulle, se on ollut aina selvä. Lupaan olla jatkossa kitisemättä, jos en ehdi siivota pöytääni tai arkistoida mappeja pois hyllystä. Tylsäähän tämä tällainen hiljaisuus on.

Lukukauden alkua odotellessa.

Lapin korkeakoulukonsernissa vuoden alussa startannut kansainvälisen koulutusviennin kehittämishanke Future Learning Lapland  (EAKR) vei minut ja muutaman muun hanketoimijan tällä viikolla tuotteistamiskoulutukseen Helsinkiin. Koulutuksen oli laittanut pystyyn Finpro ja Future Learning Finland -hanke, jotka toimivat myös meidän paikallisen hankkeemme tukijoukkoina.

Koulutuksessa työstimme porukalla eteenpäin paria koulutusaihiota, jota on jo aiemmin omalla porukalla pyöritelty melko paljonkin. Koulutustuotteiden kehittelyn ja ohjatun viilaamisen sijaan minulle jäi päällimmäiseksi mieleen Provoke Helsingin toimitusjohtajan Mikko Kämäräisen sparrauspuheenvuoro.

Kämäräisen mukaan tuotteistamisessa ei ole kysymys palvelun muotoilusta (tai palvelumuotoilusta) vaan palvelun suunnittelusta. Hän kehotti pohtimaan englanninkielistä termiä service design, joka kuvaa huomattavasti paremmin myös koulutussuunnittelun lähtökohtia kuin meille tutumpi termi palvelumuotoilu. Kyllä, allekirjoitan, suunnittelija minäkin olen enkä muotoilija. Suunnittelussa korostuu myös asiakkaan kanssa yhdessä tehtävä suunnittelu, asiakkaan tarpeisiin vastaaminen.

Kämäräinen ohjasi puheenvuorossaan tutustumaan lisäksi Simon Sinekin ajatuksiin palvelujen suunnittelusta ja myymisestä: asiakkaalle ei pidä myydä vain tuotetta, vaan tavoitetilaa ja ajatusta tai muutosta tuotteen takana. Kuuluisa lause "I have a dream" kuulostaisi melko lattealta, jos se olisikin "I have a plan". Jos tämän jalkauttaa koulutussuunnitteluun, pitäisi minunkin alkaa myydä unelmia ja hyötyjä, eikä vain hemmetin hyvin tehtyjä koulutussuunnitelmia. Siinä onkin tekemistä. Suurin tekeminen on oman asenteen muuttamisessa, myyntitykiksi ei niin vain ryhdytä.

Tulevaisuus näyttää, miten koulutusvienti etenee. Mutta suunnittelen, en muotoile. Ja myyn unelmia, en pelkästään opintopisteitä.

Kaikki hyväkin päättyy aikanaan, jopa ESR-hanke. Ai miksi hyvä, kun on kerran ESR-hanke?

Matkailu- ja elämyspalvelujen johtamisen eMBA -koulutushanke paketoitiin joulukuun viimeinen päivä. Itse sain nauttia projektipäällikön pestistä vain koulutushankkeen viimeiset kuusi kuukautta kun edellinen projektipäällikkö alkoi vauvanhoitohommiin, mutta mukavaa oli sekin lyhyt aika projektipäällikkönä. Ihan oikeasti, kyllä ESR-hankekin voi olla mukava. En ole nähnyt painajaisia seurantaraporteista, en laskennallisten osuuksien tuntilistoista enkä puhelinlaskujen jyvittämisestä. Hyvin suunniteltu on oikeasti puoliksi tehty ja EU-hankemaailmassa jopa enemmän kuin puoliksi tehty. Kiitokset siis Marille ja Annalle hyvästä pohjatyöstä. Minähän vain oikeasti käärin nätin rusetin paketin päälle.

Matkailun eMBA oli ensimmäinen eMBA-johtamiskoulutus Lapin yliopistossa. ESR-rahalla siitä kehitettiin juuri matkailualalle räätälöity koulutusohjelma, joka paitsi kehitti opiskelijoiden osaamista, palveli myös mainiosti heidän taustaorganisaatioitaan. Viidestätoista opiskelijasta valmistui syyskuussa 12 ja lisäksi kahdella opiskelijalla on täydet mahdollisuudet valmistua vielä tämän vuoden aikana. Jatkoa matkailun eMBAlle ei tähän hätään saatu, ei löytynyt tarpeeksi opiskelijoita, mutta ainakin sosiaali- ja terveysalalla kysyntää tuntuisi olevan. Matkailun eMBAn palataan varmasti vuoden päästä sitten uudelleen.

EU-hankehallinnosta on vielä pakko mainita jotain. Se byrokratiahan se on se, joka EU-hankkeissa tulee aina ensimmäiseksi puheeksi. Täytyy sanoa, että eMBA-hankkeessa pääsin hyvin vähällä. Kuviot ja systeemit oli valmiiksi mietitty, lomakkeet ja logot paikallaan sekä opiskelijat tietoisia siitä, mitä opintokorttia ja työajanseurantaa pitää missäkin vaiheessa täyttää. Helpolla pääsin, turhaa sitä byrokratiaa aina parjataan. Olen syksyn aikana perehdyttänyt muutamaa työntekijää EU-byrokratiaan ja opettanutkin EU-hankehallintoa työvoimapoliittisissa koulutuksissa, ja hankaluudeksi olen hoksannut sen, että alkaa itse jo pitää koukeroita itsestäänselvyytenä. Häh? Totta, näin olen hoksannut. Tietysti täytyy jyvittää 14 euron puhelinlasku 11 hankkeelle. Tietysti liitetään matkalaskuun nippu kuitteja ja tositteita. Tietysti kerätään opiskelijoilta työaika varttitunnin tarkkuudella. Tietysti kirjepohjaan ja lehti-ilmoitukseen laitetaan neljästä kahdeksaan lippua ja logoa paikalleen. Käyntikorttiin näitä ei tarvitse änkeä, koska loppuu palstamillimetrit kesken. Tottakai kerätään allekirjoitukset jokaisesta narahduksesta, seminaareista mielellään sekä aamu- että iltapäivältä erikseen, jotta varmasti saadaan jokainen lähiopetustunti ylös.

Turha noiden raporttipohjien ja lappujen kanssa on yöuniaan menettää. Ensimmäisen seurantaraportin ja väliraportin kun tekee, ensimmäisen kerran kun kerää palkkatiedot opiskelijoilta ja laskee laskennallisen työajan summat, ensimmäisen kerran kun kokoaa maksaria varten kuution paperia, sitten kaikki onkin selvää. Jos EU-hankehallinnossa on jotain hyvää, niin johdonmukaisuus. Aina samat laput, aina samat liitteet ja aina samat kommervenkit.

Byrokratia = johdonmukaisuus. Vai onko?

Olen viettänyt nyt lähes kuukauden sairaslomalla kotona, selkäoperaatio vaatii vähän vapaa-aikaa työstä. Sähköpostiahan on pakko seurata koko ajan, ei sillä, etteivät hommat hoituisi poissaollessani, vaan sillä, ettei postin purkaminen kävisi mahdottomaksi urakaksi sairaslomalta palattuani. Ja voi sitä postin määrää!

Aloin mielenkiinnosta laskea, monessako verkostossa olen mukana, ihan vain työn puolesta. On ohjausryhmiä, hankeryhmiä, rahoittajan postituslistoja, on opetusalan valtakunnallista verkostoa ja sen alaverkostoja sekä useampia paikallisia, eri aloihin liittyviä verkostoja. Varmaan lähemmäs viisitoista aktiivista, toimivaa verkostoa ja sitten vielä tukku vähempi tärkeitä. Sähköpostia lappaa, ja listalla pysyy vaikkei olisi aina niin tarvekaan. Palaveria täällä ja työpajaa siellä. Paljonkohan pitäisi olla vuorokaudessa tunteja tai viikossa työtunteja, jotta jokaiseen verkostoon pystyisi osallistumaan täysillä? Tai edes niihin, joihin on palava kiinnostus.

Olen aina miettinyt hyvin tarkasti, mitä tulostan töissä. En koe olevani arvoiltani erityisen vihreä, mutta pyrin välttämään ylimääräisen A4-saasteen tuottamista. Sairaslomalla sähköpostiani selvitellessäni olen alkanut kiinnittää huomiotani myös siihen, mitä kaikka kannattaa sähköpostin kautta hoitaa. Usein puhelulla pääsee molempi (tai jokainen) osapuoli helpommalla. Yritän miettiä joka kerta send-nappulaa klikatessani, onko tämä välttämätöntä. Uskon näet, etten ole postitulvaongelmani kanssa ainoa.

A4-saasteen rinnalle olen siis saanut bittisaasteen. Roskapostisuodatin toimii erinomaisesti, spämmeistä ei siis ole kysymys. Itsepä olen verkostoille meiliosoitteeni antanut. Ja itsepä tahdon toiminnassa mukana olla. Johtopäätöksenä lupaan pyhästi ottaa luurin käteen ja soittaa asiani, jos se vain on h-hetkellä mahdollista. Nähtäväksi jää, miten tämä toimii käytännössä. ;)

 

Palsternakkaa. Luomuna. Löytyisikö sille salatut markkinat? Olemme useaan kertaan erään nimeltämainitsemattoman tukipalvelutyöntekijän kanssa miettineet, josko luomuviljelyllä tienaisi leipänsä helpommalla kuin nykyisissä hommissa. No tuskin sentään. Ainakaan palsternakalla.

Loppuvuosi on varmasti kiirettä joka alalla, organisaatioon tai hommaan katsomatta. Kiire tuntuu nyt itselläni kasautuneen tähän kuunvaihteeseen. Deadlinejä, tekemättömiä rahoitushakemuksia, koulutusohjelmien aloituksia, sairastuneita kouluttajia, lentoemäntien lakkoja ja niin edelleen. Ja kaikki tietenkin kerralla.

Suuri kiitos, ihan näin julkisesti, harjoittelijallemme Saijalle. Kyllä ilman Saijaa istuisin vieläkin (klo 19.38) Rotkolla toimistossani printtaamassa luentomateriaaleja. Tai siis yrittämässä printata, kun printteri ei tietenkään toiminut kun sitä kipeimmin tarvitsin. Onneksi ystävällinen taloussihteeri lainasi yksityislaseriaan.

Aamulla klo 6.45 yritin lähteä kotipihasta töihin. Kakkosautolla tietenkin, kun ykkösauto sijaisti Torniossa toisen puoliskon ollessa työreissulla. Laitoin avaimen virtalukkoon, mutta avain ei kääntynyt mihinkään suuntaan. Herätin miehen, soitin, haukuin auton ja sen omistajan siinä sivussa, kirvasin hoppuani ja toimimatonta autoa, joka ei ole edes minun. Virtalukko jäässä, eikä lukkosulaa koko talossa. Onneksi löytyi aseöljyä.

Pääsin töihin vähän yli seitsemän, avasin sähköpostin. Vaikka olin lukenut postin kuuden aikaan edellisenä iltana, taas se tursusi viestejä, jotka odottivat kommentteja. Hakemuksia, materiaaleja, Optima-tunnuksia, opiskelijoita... Ja vieraileva luennoija raukka, joka huolehti lentojen kulusta ensi tiistaina. Ja heti kello kahdeksan soittava toinen luennoija raukka, joka pahoitteli raakkuvalla äänellään yöllä yllättänyttä kuumetta ja flunssaa; seurauksena se, että huomenna alkavan koulutusohjelman aloituspäivästä puuttuu luennoija. Seuraava katastrofi löytyi etäneuvottelun seurauksena, kun tajusin, että maanantaina on itsenäisyyspäivä ja olen unohtanut valmistella läjän materiaaleja tiistaina alkavaan koulutukseen. Auts. Ajatellen, että aikaa oli pari tuntia ennen iltapäivän tuutorointisessioita.

Pyydän anteeksi kaikilta, joille olen kurtistellut kulmiani, kohauttanut olkapäitäni ja puuskutellut kiireeni keskellä. Yritän vastata jokaiseen kysymykseen ja paneutua jokaiseen kollegan heittämään ideaan kunnolla joulukuun puolenvälin jälkeen. Siihen saakka istun vaikka paperipussi päässä, jotten olisi niin happaman, kärttyisän ja ylirasittuneen oloinen kuin nyt epäilen olevani. Tai sitten vain ajattelen valoisia puolia työssäni: mahtavia opiskelijoita, vielä mahtavampia kollegoita ja haasteita, joita nyt tuntuu riittävän. Olisihan se tylsää, jos olisi tylsää.

Ja mikä oli päivän lopputulos? Johtaja laittoi sähköpostia, että sopiiko, että työsopimustani jatketaan vuodella. Kirjoitin viestiin harkitsevani luomuviljelijäksi ryhtymistä tällä hetkellä todella vakavasti, mutta menkööt nyt sitten. Tee se sopimus.