"Bloggaan, siis olen!"

Näin kirjoitti Tampereen yliopiston mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen uudessa Opettaja-lehdessä (49/2009). Lehtonen pohti kolumnissaan sosiaaisia medoita, jollainen tietysti tämä blogikin on. Minäkin olen olemassa, kun bloggaan. Bloggaan, kuten politiikot, julkkikset tai vaikka se rovaniemeläinen taksikuski, jonka hulvattoman hauskoja kirjoituksia olen joskus lukenut. Ihan vain sivuhuomautuksena, kaikkea ne taksikuskit näkevät ja kuulevat...

Olen itsekin jonkin kerran pysähtynyt pohtimaan näitä sosiaalisia medioita, jotka täyttävät arkipäivistäni jo isomman osan kuin telkkari. Facebook on auki koneella lähes aina, jos ei muuten, niin taustalla. On keskustelupalstat, joita on seurattava. Sosiaalista mediaa voi käyttää jopa työntekoon; Suomen täykkärien opetusalan suunnittelupuolen VOPE-verkosto työskentelee jo puolen vuoden harjoittelun jälkeen kohtuullisen luontevasti Ning-ympäristössä. Facebookissa voi viestitellä suunnittelijakollegoiden kanssa ajasta ja paikasta riippumatta. Jotenkin tuntuu, että sosiaaliset mediat ovat kohdallani ohittamassa jopa puhelinta, sähköpostinhan ne ovat ohittaneet jo ajat sitten. 

Kavereiden kanssa yhteydenpito on mullistunut naamakirjan myötä. Sieltä tsekkaan, mitä kullekin kuuluu. Oma Facebook-maailmani mullistui siinä vaiheessa, kun äitini pyysi kaverikseni. Mikäs siinä, varsinkaan kun äiti ei ole sitä laatua, että omia tilapäivityksiä täytyisi siistiä siinä pelossa, että äitikin näkee ne nyt.

Mutta kyllä, bloggaan ja olen Facebookissa, olen olemassa. Olen sosiaalisten medioiden kautta olemassa monelle sellaiselle henkilölle, jolle tuskin olisin soittelemassa tai meilailemassa. Hyvä niin.