Sain maahanmuuttajaopiskelijoiltani palautetta, että puhun paljon käsilläni ja kasvoillani. Suomalainen nolostelu iski melkein päälle, enhän minä, en kai, oho, en ainakaan tarkoituksella. Ei, ei, ei, minua korjattiin, ei se ole huono asia. Menossa olleen suomen kielen valmennuksen kouluttaja kertoi, miten suomalainen tasapaksu viestintä piristyisi kummasti, jos muuttaisimme puheen intonaatiota, käyttäisimme ilmeitämme, käsiämme ja koko kroppaamme.

Itselleni tämä huitomalla puhuminen on varmaan tarttunut aikaisemmista työpaikoistani. Olin vuoden luokanopettajana, siellä joutui huitomaan kummasti. Joskus ääni ei kerta kaikkiaan kantanut metelin yli, ja huitomalla sai ainakin huomion. Sitten vastaanottokeskuksella opettaessani suomea alkeisryhmissä viisominen oli usein ainoa tapa, millä itseään sai ilmaistua. Olisi ollut varmasti kamalaa katsoa itseä videolta. Hiki ainakin tuli lähes joka oppitunti.

Entä kuinka se huitomalla puhuminen sitten sopii suomalaiseen (akateemiseen) maailmaan? Yleensä varmaan huonosti. Palaverissa istua tönötetään kaulukset ojossa, ei siitä ole viisomiselle tilaa. Tai naaman vääntelylle. Kyllä sitä pidetään naama peruslukemilla ja kädet tiukasti kalenterin reunassa. Vaikka kuinka olisi innostunut tai vaikka kuinka asia ärsyttäisi.

Joskus teinikesinä olin Jutajaisissa oppaana ulkomaalaisille kansantanssiryhmille. Yhtenä vuonna yksi esiintynyt ryhmä oli Italiasta. Voi sitä huutamisen, viisomisen ja kyynelten määrää, kun tanssiryhmä harjoitteli esitystään. Oli siinä nuori suomalainen tyttö ihmeissään. Pitääkö tehdä jotain? Miksi tuo huutaa ja tuo itkee? Onko joku suurestikin vialla? Pystyvätköhän ne esiintymään ollenkaan? No, sitten kokeneempi kollega selitti, että se nyt on heidän tyylinsä antaa ja vastaanottaa palautetta. Meni viisi minuuttia, ja kaikki oli taas kunnossa, kaikki naureskelivat.

Kyllä tätä käsillä puhumista voi harrastaa. Jopa pitäisi harrastaa, jopa kaulusihmisten palaverissa.  Viestintä elävöittyy, värittyy ja ehkä asia menee jopa helpommin perille. Pitää testata.