Kesäloma oli ja meni. Ja sotki työrytmin.

Palasin töihin kaksi viikkoa sitten. Avain löytyi ja muistin ottaa sen jopa kotoa mukaani. Parkkiruudunkin muistin (no, se on reunimmainen, ei kovin haastava muistaa pitkänkään loman jälkeen). Pääsin työhuoneeseen, istuin tuoliin. Tuoli oli väärä, sen hoksasin heti. Vuosisiivouksen (kiitos siitä) ja lattioiden vahauksen myötä kamat olivat siirtyneet melko hallitsemattomasti huoneista käytäviin ja käytäviltä vääriin huoneisiin. Viiden minuutin metsästyksen ja useiden koeistumisten myötä oma tuoli löytyi ja palautui työpöydän ääreen. Avasin koneen. Salasana yllättäen väärin ekalla yrittämällä. Ja tokalla. Sitten pieni tuumaustauko - kolmannella osui oikein. Olin oikein ylpeä itsestäni, ei tarvinnut soittaa servicedeskiin. Sähköposti auki; vähän yli 300 lukematonta viestiä. Mahtavuutta. 

Sähköpostin taltuttamiseen meni yksi työpäivä. Mutta sitten aloin havaita, että tässä on jotain mätää: ei ole kiire. Kalenterista löytyvät ensimmäiset järkevät merkinnät vasta parin viikon päästä. Sähköposteja tulee noin neljä kappaletta päivässä normaalin seitsemänkymmenen sijaan. Mitä ihmettä töissä ruukataan tehdä, kun ei tarvitse juosta palaverista toiseen ja hoitaa juoksevia hommia ja sähköpostiviestien heittelyä siinä välissä? Siis onko minulla ihan oikeasti aikaa tehdä töitä? Pahasti siltä vaikuttaa.

Miten tämä luppoaika (lue: rauhallinen työtahti) pitäisi sitten hyödyntää? Olen arkistoinut, saattanut hankkeiden taloudenseurannat pilkulleen ajantasalle, suunnitellut syksyn koulutuspäivät oikein ajatuksen kanssa, päivittänyt verkkosivuja ja oppimisalustoja, järjestänyt tiedostoja, siivonnut sähköpostia, yrittänyt lukea kirjallisuutta, lukenut verkkoartikkeleita, tehnyt siis kaikkea sitä mille ei kiireisessä arjessa ole aikaa. Sitä kaipaa, mutta kun aikaa on, ei siihen oikein osaa keskittyä eikä siitä kyllä oikein nautikaan.

Kiire sopii minulle, se on ollut aina selvä. Lupaan olla jatkossa kitisemättä, jos en ehdi siivota pöytääni tai arkistoida mappeja pois hyllystä. Tylsäähän tämä tällainen hiljaisuus on.

Lukukauden alkua odotellessa.